Kel' valta on se vallan kaapatkoon
Kuluneella viikolla sain jälleen yhden todisteen siitä, että Salon kaupungissa valtaa pitävät ja päätöksiä tekevät virkamiehet. Tutustumiskierroksella Salon Alueen Työttömien toimintaan tuli ilmi, että heidän toimitiloilleen ollaan kaupungin toimesta määrätty vuokra. Kyselin asiaa Teknisen lautakunnan puheenjohtaja Eija Seppälältä ja hän vahvisti, ettei vuokrasta ole päätetty lautakunnassa. Virkamieskö tämänkin päätöksen takana sitten on? Kuka muukaan.
Salon kaupungin hallintosääntöä valmisteltiin kuntaliitoksen alla työryhmässä, joka oli vahvasti virkamiesvoittoinen. Toki ryhmään muutama luottamushenkilökin mahtui. Hallintosäännössä valtuusto on käytännössä vyöryttänyt omaa valtaansa kaupunginhallitukselle ja lautakunnille sekä virkamiehille. Kaupungin hallintosääntöä hyväksyttäessä sovittiin, että sen toimivuutta seuraamaan perustetaan seurantaryhmä.
Luottamushenkilöt ovat huomanneet, ettei hallintosääntö toimi. Valtuuston listalla on olematon määrä asioita, niistäkin suurin osa aloitteiden vastauksia. Kun kaupunginhallituksen ja lautakuntienkin listat alkavat näyttää samalta, voidaan aiheellisesti kummastella tilannetta. Valta on valunut virkamiehille. Hallintosääntöä seuraamaan perustettu ryhmä ei kuitenkaan ole kokoontunut pohtimaan ongelmaa. Miksi ei? Hallintosäännön muuttaminen tarkoittaisi todennäköisesti, että valtuusto kaappaisi takaisin sille kuuluvaa valtaa sekä antaisi suuremman painoarvon luottamuselimille. Virkamiehille tämä tarkoittaa oman vallan menettämistä. Kuka sellaista haluaa?
Haluttiin tai ei, niin korkeinta päätösvaltaa kunnassa käyttää vaaleilla valittu valtuusto. Sillä on oikeus ja jopa velvollisuus palauttaa itselleen valta päättää kuntalaisten asioista. Yleensä vastuu ja valta kulkevat käsi kädessä. Nyt ne ovat erkaantuneet. Valtaa käyttävät viranhaltijat ja aikanaan tulevissa vaaleissa vastuun kantavat luottamushenkilöt.
Toivon, että hallintosääntöön puututaan nopealla aikataululla, huolimatta siitä, että kaupungin prosessien läpikäynti on vielä kesken. Keskeneräiset prosessit eivät voi olla syy siihen, että asioiden kuntoon laittamista lykätään.
Kirjoitus julkaistu Salon Seudun Sanomissa 25.4.2010
Vapusta
Lauantaina vietetään jälleen vappua. Kirjoitin asiasta omia näkemyksiäni joulukuussa ja samaa mieltä olen edelleen.
Isejä ja äitejä
Minä olen äiti. Sen olen monesti todennut. Äidin pitää hoitaa lapsi, koti, työ ja harrastukset. Vetoaminen lapseen ja hänen tarpeisiinsa tapahtumista poisjäämisen syynä saa aikaan kummallisia silmän muljutuksia. Jos olisin lapsen isä, saisin todennäköisesti rohkaisevia selkääntaputuksia hyvästä isyydestä. Tämäkö nyt sitten on sitä tasa-arvoa?
Viimeisilläni raskaana olin mukana Salon torilla Pilvi Torstin eurovaalitapahtumassa. Mäenpään Pekka(Salonjokilaakso) tuli viereeni ja kysyi: "Vieläkö sä täällä hääräät?" ja katsoi valtaisaa mahaani. Joo, olisi varmaan ollut ihan aiheellista siinä kuumuudessa pysyä visusti liikkumatta, mutta minkäs teet. Kyllä olisi tullut sanominen, että ei sekään sitten enää paikalle vaivautunut. Miespuolinen kollega jää pois kokouksesta kuukausia ennen synnytystä ja asialle taas taputetaan. Olipa ajattelevaista vaimoa kohtaan. Tasa-arvon kulta-aikaa!
Usein minulle on myös sanottu, että onhan lapsella isäkin. Niin onkin. Ja hyvä isä! Hän on se, joka pojan kanssa viettää useimmat illat kotona työpäivän jälkeen. Miehen vedotessa lapseensa poissaolon syynä en ole koskaan kuullut sanottavan: "Onhan lapsella äitikin." Oi tätä kultaista Suomea!
Tasa-arvo kääntyy sitten päälaelleen, mikäli vanhemmat eroavat. Silloin äidistä yhtäkkiä tulee myös ympäristölle, viranomaisista puhumattakaan, se, joka on aina oikeassa. Kuluneiden parin vuoden aikana olen joutunut äitipuolena seuraamaan isän kohtelua lapsen tapaamisiin liittyvissä kysymyksissä. Isää kuuntelevaa sosiaalitätiä en ole vielä tavannut. Vertaistukea on ollut tilanteessa helppo etsiä, sillä järjestelmän yksipuolisuuteen törmänneitä isiä ja äitipuolia on Suomi pullollaan.
Isä on tuomittu kaikkien viranomaisten taholta jo ennen kuin häntä ollaan edes tavattu. Asenne on kautta linjan ollut se, että vika on isissä ei koskaan äidissä. Muuttuvatko ne kaikki ylistetyt isät roistoiksi av(i)oliiton päätyttyä eroon? Enpä usko. Naisen on vain helppo asettua naisen kenkiin. Muutama kyynel ja se on siinä? Sosiaalihuolto kaipaa kipeästi miesten näkökulmaa toimintaansa. Kun syyttävä sormi osoittaa aina isää, voidaanko ihmetellä, miksi kiinnostus kompromisseihin ja joustoihin lakkaa?
Tällaisessa tasa-arvon kultamaassa me siis elämme. Vai onko tilanne tasapeli?
Työstä sanottua
Kävin äsken tutustumassa Salon Alueen Työttömät ry:n toimintaan. Pienellä sitä vaan saadaan monia ihmisiä aktivoitua. Siitä äidyinkin pohtimaan omaa asemaani työelämässä.
Suurin osa työpaikoistani on ollut hyviä. Olen työurallani ehtinyt niin tehtaaseen kuin sairaalaankin. Pääsääntöisesti asiat ovat rullanneet moitteetta, eikä ole ollut aihetta minkäänlaisiin huomautuksiin. Tähän mennessä ihan paras työpaikkani on ollut ensimmäinen vakituinen työsuhteeni, johon työllistyin opintojeni loppuvaiheessa vuonna 2005. Työ oli mielekästä ja haastavaa, sekä esimiehet ihan parhaita. Tiedän olleeni hyvä työssäni. Sitten väsyin. Nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen asiaa ajatellen, voisin todeta, että olisinpa tajunnut keskustella asiasta esimieheni kanssa. Kenties olisin säästynyt monelta mielipahalta ja pitkältä toipumiselta. Mutta siitä en pääse mihinkään, että rakastin työtäni! Opin siellä parissa kuukaudessa enemmän kuin kolmessa vuodessa koulussa. Yllätyksiä ja uskomattomia tilanteita ei puuttunut. Töihin oli aina hyvä mennä.
Opiskeluaikana tuli tehtyä useaa duunia. Yhdessä työpaikassa jouduin soittamaan ammattiliittoon, kun työnantaja kieltäytyi korottamasta palkkaani harjoitteluajan tultua täyteen. Tuolloin PAM:in sopimuksessa harjoitteluajaksi katsottiin yksi vuosi, riippumatta siitä, onko työsuhde osa- vai kokoaikainen. Työnantaja oli sitä mieltä, että osa-aikaisille palkkaa voidaan maksaa vaikka kuinka pitkään alennettuna. Tai ainakin siihen saakka kunnes olisi koossa sama määrä tunteja kuin täyspäiväisessä työsuhteessa vuoden aikana. Sain sitten tuosta puhelusta rettelöitsijän maineen myös työkavereiden silmissä. Käsittämätöntä.
Mikä sitten tekee hyvän työnantajan? Tai työntekijän? Molemmilla on työsuhteessa omat velvollisuutensa ja oikeutensa. Työntekijän velvollisuus on suorittaa annetut työtehtävät parhaan kykynsä mukaan. Tulee olla ajoissa työpaikalla ja tehdä sovittu määrä työtunteja. Työnantajan tulee puolestaan huolehtia omalta osaltaan siitä, että työolosuhteet ovat kunnossa ja työntekijälle maksetaan työstä asianmukainen palkka ja ajallaan. Tässähän työsuhde noin kiteytettynä kai on. Työnantajalla on oikeus siihen, että sovitut työt on tehty ja työntekijällä on oikeus saada sovitusta työstä palkkaa.
Perustasoa paremmin asiat ovat, mikäli työntekijällä on mahdollisuus kehittää omaa työtään ja osaamistaan ja työnantajalla on siihen mahdollisuus annettavana. Lisäksi kaikki se, mikä tehdään työilmapiirin ja muun hyväksi on pelkkää plussaa. Kyseessä on kaksisuuntainen katu. Omassa parhaassa työpaikassani se toimi hyvin. Omalla kohdallani, koska väitän motivaationi ja asenteeni olleen kohdallaan. Ei mikään toimi, jos oma asenne on sitä vastaan.
Nykyisessä työsuhteessani olen ollut nyt kaksi vuotta. Siitä ajasta puolet lomalla. Nytkin olen vielä hoitovapaalla. Ala on mielenkiintoinen ja kehittyvä. Onko työhön tässä taloustilanteessa paluuta, jää nähtäväksi. Ainakin osa-aikainen työhönpaluu minulta evättiin. Nyt olen sitten hoitovapaalla. Mikäli osa-aikainen työhönpaluu ei onnistunut, niin ainakin meikäläisen logiikalla täyspäiväiseksi palaaminen olisi vielä vaikeampaa. Mikä odottaa? Irtisanomiskirje hoitovapaan päätyttyä? Mene ja tiedä. Murehdin sitä sitten aikanaan.
Tekeekö media puoluesihteerin???
Sain eilen sähköpostiini MTV3:n uutisten kyselen SDP:n piirihallitusten jäsenille. Kysymykset koskivat puoluejohdon ja politiikan onnistumista. Pääosin. Sitten tuli kysymys puoluesihteerivalinnasta. Nimiä oli listassa useita mm. Esko Ranto ja Krista Kiuru ja jo kieltäytynyt Junger.
Omiin korviini ei ole vielä kantautunut yhtään virallista ehdokasta. Tai ei ainakaan kukaan ole suoraan kokousedustajia lähestynyt. Kaipaamani "joku muu"-pyrpylä puuttui kysymyksestä. Kysymystä ei voinut edes ohittaa vastaamatta. Valitsin sitten yhden, vaikken todellakaan toivo hänestä seuraavaa puoluesihteeriä. Mutta kun uutisankoista pitää valita parhaiten sopiva.
Viime puolukokouksen alla media teki Jutasta puheenjohtajan jo ennen varsinaista valintaa. Alasampuminen alkoi ensi tilassa valinnan jälkeen ja jatkuu yhä. Tehdäänkö uusi puoluesihteeri myös näin? Yritys on ainakin hyvä. Medialta toivoisi tiettyä malttia näidenkin asioiden kanssa. Ja ainakin virallisia ehdokkaita.
Voihan valtuusto
Eilinen kaupunginvaltuuston kokous oli surullisen onneton. Raimo Honkanen kuvaa kokousta blogissaan kuin ompeluseuran kokoontumiseksi. Kaukana siitä ei tosiaankaan oltu. Vaikka kuoriperunoiden käyttäminen sinällään onkin ihan kannatettavaa, en voi ymmärtää, miksi asiaa pitää käsitellä valtuustotasolla saakka monen puheenvuoron verran.
Tekninen toimi sai osansa ruokapalveluiden hankinnoista keskusteltaessa(Vihreiden aloite lähiruuasta). On faktaa, että kaupungin, Salon Seudun Koulutuskuntayhtymän ja Someron kaupungin yhteinen hankintarengas on kooltaan sitä luokkaa, ettei pienellä yrittäjällä ole mahdollisuuksia selvitä kilpailussa. Jos sitten on edes mahdollista osallistua. Tekla kuitenkin aivan aiheesta käytti hankinta-asiassa otto-oikeuttaan virkamiehen päätökseen ja toimittajaksi saatiin edes yksi paikallinen toimija. Hankintarenkaassa on myös mielenkiintoinen yksityiskohta se, että Somero ei ole uuden valtuustokauden aikana tehnyt renkaassa olon jatkamisesta edes virkamiespäätöstä, saati käsitellyt asiaa luottamushenkilöorganisaatiossa.
Valtuustoaloitteita tehtiin jälleen useita. Kalevi Satopään populismi on vihdoin löytänyt huippunsa. Aloite valtuuston pienentämisestä minimikokoonsa(mikä hitto on minimikoko???) vaalien äänimäärien suhteessa. Ehdotus on paitsi surkuhupaisaa ääntenkalastelua myös käsittämättöntä ajattelua. Johan se on yhdistymissopimuksessa todettu, että valtuuston koko ensimmäisellä kaudella on 75. Näin niitä virkamiehiä työllistetään, sillä joku tämänkin aloitteen vastaustekstin joutuu kirjoittamaan.
Lisäksi: Ehdokaslistan pituuden määrää valtuuston koko. Mikäli valtuusto on pienempi, saa myös ehdokkaita asettaa vähemmän. Eli mikään puolue tuskin olisi saanut vaaleissa samaa äänimäärää kuin ne nyt ovat saaneet. Voimasuhteet saattaisivat olla tyystin erilaiset tai ainakin pieniä heilahduksia suuntaan tai toiseen voisi olla olemassa. Tai ehkä Kalevilla on tähänkin jo joku kaava olemassa? Jätetäänkö laskuista pois vähiten ääniä saaneet?
Lopuksi on todettava, että valtuuston kokoukset ovat tänä vuonna olleet yhtä tyhjän kanssa. Toivottavasti hallintosääntöä saadaan rukattua ja äkkiä. Jo nyt on piru merrassa.
Ilmassa punaista ja vihreää
Eilen pidettiin Varsinais-Suomen Sos. Dem piirin piirikokous. Puheenjohtaja Mika Maaskola toi avauspuheessaan esille, jo aiemmissakin keskusteluissa esiintyneen, punavihreän hallituspohjan. Osa vanhemmista tovereista torppasi ajatuksen tuoreeltaan, mutta ajatukselle löytyy myös puoltajansa.
On faktaa, että vuoden 2011 vaaleissa tällaisen hallituskoalition saavuttaminen tuskin on realismia, mutta tulevaisuudessa se voisi hyvinkin olla mahdollista. Luottamusta on saatava sekä Vasemmistoliittoon että Vihreisiin, eikä sitä luottamusta kyllä rakenneta vuodessa. Useissa Euroopan maissa on kuitenkin vierasta, että vihreät istuvat porvarihallituksessa. Ruotsissakin hynttyyt on lyöty yhteen vasemmiston ja vihreiden kesken.
Vihreiden sanat ja teot eivät tällä hetkellä kohtaa edes himpun vertaa. Voihan sitä esittää vaihtoehtoja energiapolitiikalle ja silti olla hyväksymässä lisää ydinvoimalupia? Vallassa on mukava olla, joten mitä periaatteet siinä enää maksavat. Juuso Alatalo toi eilen piirikokouksessa esiin aiheellisen huolen. Vihreiden Anni Sinnemäen pitäisi olla työministeri. Juuso kyseli kuitenkin, onko hallituksessa ollenkaan työministeriä? Vihreisiin on tarttunut porvarillinen leima, jota voi olla vaikea rapsuttaa pois.
Vasemmistoliitolla on ainakin paikallisesti tapana taipua sinne, missä on parhaat kalastusapajat. Puhun nyt siis viime kunnallisvaalien jälkeisestä kummastuttavasta liitosta(vas., vihr., pers.,kd). Valtuustotasolla politiikkaa tehdään milloin kenenkin kanssa. Onneksi sentään yleensä poliittinen vasemmisto löytää toisensa. Mikäli paikallistasolla toimitaan näin, niin mikä estää asian myös laajemalti.
Maaskolan ajatus punavihreydestä ei suinkaan ole kuolleena syntynyt. Se on toivottavasti tulevaisuudessa merkittävä vaihtoehto nykymenolle. Odotukseni Ruotsin vaaleille ja toivottavasti demareiden valtaanpaluulle ovat tämän asian suhteen suuret. Ehkä naapurimaa jälleen näyttää meille tietä, jonka mekin joskus valitsemme?
Debattia
Mitä tapahtuu, kun saman pöydän ääreen istuvat yli neljä vuosikymmentä puolueessa toiminut aktiivi ja pari vuotta toiminnassa mukana ollut poliitikon alku? Saadaan aikaan loistavaa debattia.
Järjestimme eilen Salossa koulutusta puolueemme uusille jäsenille. Käsiteltiin niin puolueorganisaatiota kuin kunnallispolitiikkaakin. Molemmissa voidaan uusien toimijoiden sanoa olevan aluksi hieman eksyksissä. Helposti sitä unohtaa, kuinka kuutamolla itsekin muutamia vuosia sitten vielä olin. Oman kiinnostuksen ja aktiivisuuden sekä vanhempien tovereiden ansiosta olen kuitenkin oppinut tuntemaan asiani.
Eilinen tilaisuus osoittautui menestykseksi ja palasin kotiin hyvillä mielin. Porukka oli riittävän pieni, jotta keskustelu on vuorovaikutteista ja riittävän suuri mielipide-erojen tulemiseksi. Tai kyse oli ehkä ennemminkin sukupolvien välisestä erosta. Sosiaalinen media, sähköisten kanavien käyttö jne. ovat teemoja, joiden käytössä on huomattavia eroja eri ikäryhmien välillä.
Salon Työväenyhdistyksen voidaan sanoa olevan tunnettu, paitsi suuresta jäsenmäärästään, myös siitä, etteä nuoria autetaan ja nostetaan esiin. Esimerkkeinä tästä nyt ovat ainakin Taimelan Katja ja allekirjoittanut. Puoluekokoukseen yhdistyksestämme matkaa porukka, jonka keski-ikä on nipinnapin kolmekymmentä. Antamalle nuorille toimijoille vastuuta ja valtaa, taataan liikkeen jatkuvuus myös tulevaisuudessa.
Helsinki ja Heinäluoma, go go!
Käväisimme eilen Varsinais-Suomen Sos. Dem piirijohdon kanssa verkostoitumis- ja opintomatkalla pääkaupungissa. Vaikka Eero Heinäluoma totesi, että turkulaisten tuleminen Helsinkiin opintomatkalle on liki mahdoton ajatus, oli päivä todella antoisa. Itse olin ensimmäistä kertaa eduskunnassa, sillä retket ovat aina ennen menneet muiden menojen vuoksi sivusuun.
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Heinäluoman poliittinen katsaus oli suora, rehellinen ja konstailematon. Puhuessaan Eero haastaa ihmiset todella. Hän katsoo intensiivisesti suoraan silmiin puhuessaan. Uskottavuutta ei miehestä puutu. Vaikka alkuun ihmettelin Heinäluoman valintaa ryhmän puheenjohtajaksi, täytyy todeta, että valinta on piristänyt puoluetta.
Joensuun puoluekokous valitsee puolueelle uuden puoluesihteerin. Tähän mennessä on tullut lähinnä kieltäytymisiä. Tosin eivätpä nimetkään niin kummoisia ole mielestäni olleet. Oikeastiko joku ajatteli, että Junger olisi puolueen seuraava sihteeri? Valittavan henkilön on hypättävä liikkuvaan vankkuriin, joten kokemusta pitää olla. Viime puoluekokouksessa Korhoselle niukan tappion kärsinyt Esko Ranto on yhtenä nimenä spekulaatioissa. Lisäksi nimiä on heitelty ympäriinsä vaikka kuinka monta. En vain jaksa uskoa, että tuleva sihteeri heidän joukossaan on. Jossain on olemassa tähänkin se täydellinen persoona.
Uusia menopelejä
Olen tällä viikolla saanut/hankkinut kaksi uutta menopeliä. Ensin uuden uutukaiset juoksutossut ja sitten uuden polkupyörän. Koska olen vakavasti päättänyt aloittaa juoksemisen uudelleen, olin kipeästi uusien tossujen tarpeessa. Vanhat kun sattuivat saamaan jalkani ja selkäni kipeiksi. Tänään on takana ensimmäinen lenkki uusilla tossuilla. Pääsiäisherkuista johtuen ensimmäiset hetket olivat tuskaa, mutta loppulenkistä kulki jo ihan tyydyttävästi. Kyllä kai tämäkin tästä vielä iloksi muuttuu.
Olen ollut kolmatta vuotta ilman pyörää. Mieheni pyörä varastettiin vuoden 2007 syksyllä. Vaikka fillari sitten löytyikin, oli se runneltu käyttökelvottomaksi. Mika on sen jälkeen ajanut pyörälläni. Nyt päätin, että fillarointi saa jälleen alkaa, vaikken siitä liiemmin tykkääkään. Ehtona pyörälle oli mummomalli ja korkeintaan seitsemän vaihdetta. Uusi menopeli on Solifer Retro. Loistava valinta. Pyörä on väriltään violetti, mikä kummasti piristää päivää. Tänään tyypättyäni pyöräni totesin hankinnan onnistuneeksi.
Välineet kunnon kasvattamiseen ovat siis enää käyttäjää vaille olemassa. Nyt vain tsempillä eteenpän!
