Hyviä päätöksiä ja karvaita pettymyksiä
Hallitusohjelma on vihdoin saatu pakettiin. Ohjelma on olosuhteisiin nähden hyvä ja muuttaa Suomen politiikan suuntaa. On muistettava, että ohjelma on kuuden puolueen neuvottelema, eikä siis voi olla suora kopio kenenkään vaaliohjelmasta.
SDP on saanut ohjelmassa hyvin läpi tavoitteitaan: pääomatuloverojen nosto, eläkeiän säilyttäminen nykyisellään sekä lisää työllisyysmäärärahoja. Lisäksi perusturvan sadan euron nosto on kirjattu ohjelmaan. Arvolisäveron sijaan nyt nousevat valmisteverot ts. alkoholin, tupakan ja karkin verotus kiristyy. Nähdäkseni tässä ei ole mitään pahaa, koska voimme kukin omilla valinnoillamme vaikuttaa näiden "hyödykkeiden" kulutukseen. Perunaa, maitoa ja leipää on tässä maailmassa vaikeampi jättää ostamatta. Myös kipeitä leikkauksia on ohjelmassa luvassa, eivätkä kaikki ratkaisut ole edes itselleni kovin mieluisia.
Luettuani ohjelman nyt pariin kertaan ja kuultuani useita puheenvuoroja, olen yhä vakuuttuneempi ohjelman hyvyydestä. Suomesta löytyy kuusi puoluetta, jotka yhdessä haluavat kantaa vastuuta ja ohjata jälleen maamme kasvu-uralle. Hyvä niin!
Lähes kaikki puolueet ovat tehneet ministerivalintansa. Karvas pettymys on, mitenkään Wallinia ja Niinistöä vähättelemättä, ettei Varsinais-Suomeen saatu lisäsalkkua kummallekaan suurimmista puolueista. Pätevyyttä olisi varmasti ollut molemmissa leireissä. Sekä Heli Paasio että Ilkka Kantola olisivat pystyneet vastuun kantamaan. Kokoomuken ministereistä neljä on miehiä ja vain kaksi naista. Anne-Mari Virolainen on kyvykäs nainen ja olisi varmasti hoitanut pestinsä. No aina ei voi voittaa ja maakunnan etua on nyt ajettava jälleen yksi kausi ilman ministeriä.
SDP:n ministerilista oli ainakin itselleni jonkinmoinen yllätys. Asia, mitä en ollenkaan ymmärrä on, miksi jo nyt puhutaan ministereiden kierrättämisestä kahden vuoden jälkeen. Krista Kiurun nouseminen kuuden sakkiin oli iloinen yllätys ja Lauri Ihalainen on varmasti mies paikallaan työministerinä. Myös Jutta itse teki mielestäni oikean ratkaisun ottaessaan hoitoonsa valtionvarainministerin salkun. Paikka tulee olemaan tuulinen ja Jutan päätös osoittaa rohkeutta. Tämän lisäksi jälleen yksi lasikatto on rikottu ja saatu ensimmäinen nainen valtion kirstun päälle.
Säästökuurilla
Eilinen kaupunginvaltuusto tarjoili taas melkoista tavaraa. Vilkkain keskustelu käytiin Kokoomuksen esityksestä käyttää rakennemuutosrahoja sekä miljoonien eurojen edestä kaupungin omaa rahaa itäisen ohikulkutien rakentamiseen. Siis tilanteessa, jossa kaupungin talous on todella haastellisten aikojen edessä, halutaan puoli vuotta ennen talousarviovaltuustoa sitoa kädet(eilen kädet sidottiin jo Mesikämmenen päiväkodin osalta).
SDP:n ryhmä näkee, että ohitustie pitää ensin saada maakuntaliiton sekä valtion hankelistoille, jonka jälkeen voimme aloittaa kunnan osuuden miettimistä. Mikäli eilisen äänestyksen tulos olisi ollut toisen moinen, uskallan väittää, että olisimme menettäneet viimeisenkin mahdollisuuden valtion rahoitukseen. Mitä semmoisia nyt rahoittamaan, kun kerran omalla rahallaankin rakentavat.
Kalevi Satopään käytös allekirjoittanutta kohtaan on vähintäänkin järkyttävää. En tiedä, mistä kumpuaa seitsemänkymppisen vapaussoturin katkeruus tai kateus, mutta eilen oli jo kolmas kerta, kun hän on puheissaan viitannut ikääni ja sukupuoleeni. Ilmeisesti hänen näkemyksensä on, että naiset eivät tiedä/osaa mitään ja nuoret naiset vielä vähemmän. Anti olla viimeinen kerta, kun tuollaisen puheenvuoron käytät. Kiitos Koskisen Eevalle, joka kävi pömtössä ja kehui esitystäni sekä kypsäksi että järkeväksi.
Toinen kummallisen puheenvuoron käytti eräs kokoomuslainen, joka arvosteli Antero Leppäsen eroa valtuustosta ja syytti tätä jopa rintamakarkuruudesta. Syytteen voisi heittää takaisin myös oikeistolle, joka pisti päänsä pensaaseen ja halusi lisää investointeja tilanteessa, jossa he eivät ole kyenneet esittämään ensimmäistäkään säästökohdetta.
Kaupungin talous olisi helppo tasapainottaa, jos tilanteesta selvittäisiin uimahallimaksua korottamalla. Valitettavasti nyt eivät juustohöylät enää riitä. Monituottajamalli ei ole autuaaksi tekevät säästömenetelmä, eikä lakisääteisiä palveluita voi jättää tuottamatta rahapulassa. En ymmärrä jatkuvaa halua yksityistää, yksityistää ja yksityistää. Lähtökohtaisesti toimintoja, joissa on olemassa todelliset markkinat, voidaan toki kilpailuttaa, mutta en ymmärrä mitä säästöjä saadaan siitä, että yritys perustetaan sitä varten, jotta kaupunki voisi ostaa palveluita.
Syksystä tulee raskas ja talousarviosta todennäköisesti äänestetään vielä valtuustossa. Muutenhan olisimme kaikki samaa massaa, eikä eri puolueilla ole mitään merkitystä. Jo nyt on tullut selväksi, että me puolueet olemme yhtä kaukana toisistamme kuin Helsinki ja Kapkaupunki. Yhteistä säveltä etsitään, mutta sen löytymisestä ei ole takeita. Elokuussa olemme jo paljon viisaampia.
Muistopuhe Märynummen haudalla 2.6.2011
Arvoisat kaatuneiden omaiset, hyvät ystävät, toverit
Aloitan tämän puheeni sitaatilla, joka lyhyesti kuvaa sitä historiaa, jonka vuoksi olemme jälleen kokoontuneet muistamaan aatteensa puolesta kaatuneita veljiämme.
” Neljänkymmenen yhdeksän toverin matka Someron Joensuun kylästä teloituspaikalle alkoi toukokuun 12. päivänä 1918. Nälän ja pahoinpitelyn heikontama vankikolonna saapui saman päivän iltana Kuusjoen pitäjään, joka on tapahtumapaikan puolimatkassa. Täällä vangit pidettiin yötä. Seuraavana päivänä aamulla varhain lähdettiin viimeiselle matkalle. Ennen määränpäätä osa vangeista nääntyi matkalle; ainakin yksi uupunut ammuttiin Turilan yksinäistilan läheisyyteen Halikon pitäjässä. Ammutun ruumiin saivat lähellä olevat asukkaat monien kyselyjen ja selitysten jälkeen haudata jälkeenpäin hänen toveriensa viereen.
Kuusjoelta teloituspaikalle lähdettäessä esiintyivät suojeluskuntalaiset niin kuin jotain suurta sotaliikettä tehtäessä. Paikallisilta talonpojilta kerättiin lapioita ja kankia, jotka kuljetettiin hevosella ajaen vankikolonnan edessä. Someron ja Kuusjoen suojeluskuntalaisten lisäksi oli vieraita sotilasupseereja johtamassa kuljetusta ja teloitusta.
Noin 2 km ennen teloituspaikkaa kolonna pysäytettiin ja vangit kuljetettiin 10 miehen erissä teloituspaikalle, kaivautettiin heillä haudat - ja ammuttiin. Näin menetti Suomen työnväenluokka 49 somerolaista toveria, jotka olivat innolla toimineet luokkansa ja kansansa hyväksi.”
Näin kirjoittaa itsekin Punakaartilainen Jalmari Kulmala.
Suomen sisällissota on yksi historiamme julmimpia tapahtumia. Kun oma kansa käy taistelemaan omaa kansaansa vastaan, ollaan sellaisten kysymysten äärellä, joita meidän jälkipolvien voi olla vaikea ymmärtää. Tämän päivän maailmassa vastaavia tapahtumia on viime vuosina saatu nähdä ja kokea arabimaissa, joissa köyhä kansanosa, työväenluokka, on noussut vastustamaan isänmaidensa politiikkaa. Ehkä näiden kaukaisten tapahtumien seuraaminen antaa meille myös kuvaa siitä, mitä veljemme ja sisaremme yli yhdeksänkymmentä vuotta sitten ovat lähteneet tavoittelemaan. He tavoittelivat oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa, jossa kaikille kansalaisille taataan yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään.
Sodan haavat ovat syvät ja vielä nykyäänkin arvet tuntuvat olevan osittain arat. Taistelun luonteesta voidaan ehkä päätellä jotain myös siitä, että kertomukset ja asiakirjat kertovat tapahtumista hyvin erilaista tarinaa. Paljon on myös todistusaineistoa jäänyt matkanvarrelle ja salaperäisesti kadonnut.
Hyvät kuulijat!
Sodan jälkeen on tovereilta vaadittu pitkäjänteisyyttä ja lujaa tahtoa ryhtyä neuvottelujen ja yhteistyön kautta rakentamaan maatamme tuon verisen taistelun jälkeen. Tämän tahdon ansiosta on Suomesta tullut yksi maailman parhaita valtioita asua ja elää. Hyvinvointivaltiomme perusta on ja on aina ollut laajapohjaisen sopimisen kulttuuri.
Kansamme elää jälleen haastavia aikoja. Taloustaantumasta on pikkuhiljaa lähdetty nousemaan, työttömyys on edelleen korkealla ja erityisesti nuorten työttömyyden suuruus on huolestuttavaa. Kansan kahtiajakautuminen on viimeisten vuosien aikana edelleen jatkunut. Vaikka meillä on paljon hyvin toimeentulevia, on meillä myös jatkuvasti suurempi määrä köyhyyttä. Tämä kehitys on vihdoin saatava pysäytettyä. Tämä vaatii uudelta hallitukselta täsmätoimia mm. perusturvan tasokorotusta ja lisäpanostuksia työllisyyden edistämiseen.
Huolestuttavaa on myös se, että maahamme on syntynyt työtä tekevien köyhien luokka, joka huolimatta kokopäivätyöstään joutuu kääntymään yhteiskunnan avun puoleen. Työstä saatavan palkan on aina riitettävä elämiseen. Työelämää on lähdettävä kehittämään aivan uudella otteella.
Juuri näinä päivinä on käyty vaikeita neuvotteluja enemmistöhallituksen muodostamiseksi Suomeen. Historiallisten eduskuntavaalien tuloksessa näkyi, että Suomen kansa on turhautunut ja kyllästynyt vallitsevaan ahneuden kulttuuriin. Eilen saimme tietää, että hallitusneuvottelut ovat katkenneet pari viikkoa jatkuneiden tiukkojen neuvottelujen jälkeen. Epävarmuuden aika Suomen tulevasta suunnasta jatkuu edelleen.
Toverit!
Vuoden 1918 julmat tapahtumat antavat meille nykysukupolville aiheen kiitollisuuteen. Ne ovat opettaneet meille sen, että yhteiskuntaa on tarkoituksenmukaista kehittää rauhanomaisin keinoin. Sanotaan, että maailmanhistorian suurimmat kehitysaskeleet on otettu aina sotien aikoina. Tuolloin on mm. teknologian kehittyminen ollut huipussaan. Suomen sisällissodan voidaan katsoa aloittaneen hyvinvointivaltiomme kehittämisen. Nyt on meidän tehtävämme pysäyttää ne, jotka haluavat romuttaa pitkäaikaisen työn tulokset. Yhteiskuntamme perustusten rakentaminen on ollut sadan vuoden työ. Paljon nopeampaa on heittää se romukoppaan.
Paras tapa kiittää ja kunnioittaa kaatuneita veljiämme ja sisariamme on huolehtia siitä, että kehitämme osaltamme yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi ja Suomea paremmaksi maaksi asua elää.
Kiitos!
