Rakastettava riiviöni
Julkaisin tiistaina Facebook-tilapäivityksen, joka kuului näin:"
Neuvolalääkäri
oli ensimmäinen ihminen ikinä, joka on kysynyt, miten jaksan rajojaan
koettelevan pojan kanssa arjessa. Hyvinhän minä jaksan, mutta kiva, että
joku sitä joskus kysyy."
Statuspäivityksen
julkaistuani olen saanut monta viestiä äideiltä, jotka ovat aikansa
painineet vilkkaan lapsen kanssa. Näille lapsille yhteistä tuntuu olevan
niin loppumaton energia kuin vilkas mielikuvituskin. Usein meillä annetaan tehdyille jekuille selitys: "Kun sinä et nähnyt, niin minä päätin piirtää tapettiin tms. (lauseen loppuosan voi muokata tilanteen mukaan)"
Olimme siis poikani nelivuotisneuvolan kakkososassa, lääkärin vastaanotolla. Sitaateissa on ensimmäinen kysymys, jonka lääkäri minulle esitti. Tätä ennen lapseni oli kerran ehtinyt karata huoneesta takaisin aulaan leikkimään, kieltäytynyt riisumasta vaatteitaan ja avannut kertaalleen kaikki huoneen kaapit. Loppukäynti sujui suuremmitta kommelluksitta ja poika todettiin terveeksi, hoikaksi ja hänen ennustettiin kasvavan 185 sentin mittaiseksi.
Tosin nyt on todettava, että meno on rauhoittunut puolessa vuodessa melkoisesti. Vaikka poika edelleenkin on kova kiipeämään, taistelemaan mielikuvitusritareita vastaan, rööhöttämään ja jekuttamaan, niin rajojen asettaminen on päivä päivältä helpompaa. Olohuoneessa ei syödä, kengät jätetään eteiseen, pyörällä saa yksin ajaa vain pihalla jne. alkavat olla helppoa kauraa. Säännöt ovat samat molemmissa kodeissa.
Olen kuulemma itsekin ollut melkoinen rasittavuus. Vanhempani eivät ole tätä todenneet, mutta veljeni kyllä. Ensimmäisellä karkureissulla käväisin jossain kuuden kilometrin päässä kotoa ja olin sillä reissulla tasan poikani ikäinen. Terkkuja vaan naapurin tytölle. Hyvin se Helkama Nappula kulki. Toisella karkureissulla ei vissiin kukaan edes ehtinyt huomata meidän karanneen, kun jo kyllästyimme odottamaan huolestuneiden vanhempien kutsuhuutoja.
Kovin vähän näistä villeistä viikareista tunnutaan puhuvan. On välillä lohdullista lukea itkupotkuraivareista, jotka on saatu ihan vaan vaikka väärän väristen kalsareiden takia. Miksi elämän pitäisikään olla ihan siloista? Lapset aina joskus kiukuttelevat. Ihmiset ajattelevat kadulla, että voi tuotakin, kun ei saa lastaan kuriin. Kunpa se olisikin niin helppoa. Korvat ovat välillä off-asennossa siten, ettei perille mene mikään. Välillä ollaan sitten herran enkeleitä, kuunnellaan, totellaan, eikä tietoakaan rajojen etsimisestä.
Lääkärin kysymykseen vastaus lienee se, että arjessa jaksaa, kun vallalla ovat kuitenkin ne hetket, jolloin ei rajojen koettelemisesta ole tietoakaan, vaan eletään ihan normaalia lapsiperheen elämää. Ne hetket, kun poika leikkii, kokoaa palapelejä, haluaa pelata lautapelejä, pyöräilee tai käpertyy kainaloon todeten, miten ihana äiti olen.
Päästään vialla
Olen ollut tarkoituksella varsin vaitonainen kaupungin organisaatioon liittyen, enkä siitä ole paria ulostuloa enempää halunnut julkisuudessa kommentoida. Asia on edelleen kesken. Koko paletti on saanut varsin omituisia sävyjä, koska on jo puhuttu ajojahdista, kaupunginjohtajan vaihtamisesta, kuolleena syntyneestä ajatuksesta ja vaikka mistä. Myös puhelin käy kuumana vaatien allekirjoittaneen päätä giljotiinille.
Kun minulta on kysytty, miksi haluan olla tässä niin vahvasti mukana ja ottaa niskoilleni syyt siitä, että asia epäonnistuu, olen todennut, jotta parempi se kai on kantaa vastuuta siitä, mitä itse on tehnyt kuin siitä, mitä muut ovat tehneet. Niin tai näin, kuran määrä on taattu. Sulkaa hattuun tästä tuskin tulee, mutta sitä ei kai olla hakemassakaan. Yritämme tehdä työtä Salon kaupungin tulevaisuuden eteen, palveluiden eteen. Jos emme saa aikaan pysyviä rakenteellisia muutoksia, kierre lomautusten, rekrytointikieltojen ja muun lyhytnäköisen toiminnan ympärillä jatkuu ja tiivistyy.
Organisaatiomuutoksessa on tarkoituksena keskittää tiettyjen palveluiden osalta rahoitus ja työvoima samaan paikkaan. Näitä ovat mm. työllisyyden hoito sekä joukkoliikenne. Tämä toki oltaisiin voitu tehdä ilman suurtakin muutosta, mutta kerran sitä yritettiin ja koko homma torppaantui. Mikään ei siis etene, jos ei ole ihan pakko. Mikään yllätys ei tämä organisaation perkaaminen ole ja on kuitenkin. Neljä vuotta on tiedetty, että asia tulee ajankohtaiseksi juuri nyt. Siltikään sitä ei ole osattu odottaa.
Kuntaliitoksen aikaan organisaatio tehtiin sellaiseksi, johon kaikki väki saatiin vastaaville tai vähän paremmille pesteille kuin vanhoissa kunnissa. Tämä johti siihen, ettei organisaatiota kukaan tarkastellut sen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta. Oli pakka kasvoja, jotka sijoitettiin.
Hullu minä varmaan olen. Kuka tervejärkinen sitä nyt vapaaehtoisesti
istahataa nuijan varteen työryhmään, jonka päämääränä on järkeistää
organisaatio, karsia turhat päällekkäisyydet ja löytää samalla myös
taloudellisia säästöjä, tietäen, että työ johtaa hyvin todennäköisesti irtisanomisiin. Eihän sitä nyt ihan tolkuissaan voi olla, että altistaa itsensä sille, että kaupungintalon kakkosessa eivät kaikki edes vaivaudu tervehtimään. Erään toimittajan sanoja lainaten: "Ei varmaan
ole epäkiitollisempaa hommaa kuin tämä."
Kaikkien yllätykseksi minulla on edelleen terveen paperit. Ja suurin osa kaupungintaloakin tervehtii edelleen. Ehken olekaan ihan semmoinen luopiosoturi, mitä joku antaa ymmärtää. Ajattelen kuitenkin vieväni työryhmän maaliin. Toivottavasti valtuusto vie organisaatiomuutoksen maaliin. Ensi vuonna on aika penkoa läpi omat penkkimme.
Piirille uusi puheenjohtaja?
Varsinais-Suomen SDP:n puheenjohtaja Juuso Alatalo ilmoitti heinäkuussa, ettei hae jatkokautta piirin johdossa tulevan syksyn piirikokouksessa. Mieluusti olisin nähnyt Juuson vielä jatkokaudella, sillä piirin puheenjohtaja on viime vuosina vaihtunut tiuhaan. Toiminnanjohtaja saa aisaparikseen uuden puheenjohtajan neljättä kertaa kahdeksan vuoden aikana.
Juuson ilmoitus on poikinut minulle kyselyitä omasta tilanteestani ja minun on toivottu lähtevän mukaan kisaan piirin puheenjohtajuudesta. Kiitän kaikkia kyselyistä ja kannustuksesta, mutta en ole syksyllä käytettävissä piirin puheenjohtajaksi.
Piiri ansaitsee puheenjohtajan, joka pystyy antamaan piirin työhön täyden panoksensa. Omalta kohdaltani tämä ei vallitsevassa tilanteessa onnistu. Olen viime syksyn kunnallisvaalien jälkeen saanut vastuullisia luottamustehtäviä Salon kaupungissa, lisäksi puoluehallitustyöskentely jatkuu ainakin ensi kevääseen. Näiden tehtävien hoitaminen vaatii energiansa, aikansa ja panoksensa. Luoviminen äitiyden ja politiikan täyttämässä elämässä ei ole nykyisinkään aina helppoa, eikä aikani riittäisi enää näin vastuullisen tehtävän vastaanottamiseen. Ne tehtävät, joita saan hoitaa, haluan hoitaa kunnolla.
Toivon, että piiri saa syksyllä motivoituneen puheenjohtajan, joka jaksaa kiertää maakunnassa ja on valmis sitoutumaan työhön. Pelkkä titteli ei piirin puheenjohtajan paikka ole, työtäkin pitäisi tehdä.
