Saijan sanailua

Rakastettava riiviöni

Julkaisin tiistaina Facebook-tilapäivityksen, joka kuului näin:"Neuvolalääkäri oli ensimmäinen ihminen ikinä, joka on kysynyt, miten jaksan rajojaan koettelevan pojan kanssa arjessa. Hyvinhän minä jaksan, mutta kiva, että joku sitä joskus kysyy."

Statuspäivityksen julkaistuani olen saanut monta viestiä äideiltä, jotka ovat aikansa painineet vilkkaan lapsen kanssa. Näille lapsille yhteistä tuntuu olevan niin loppumaton energia kuin vilkas mielikuvituskin. Usein meillä annetaan tehdyille jekuille selitys: "Kun sinä et nähnyt, niin minä päätin piirtää tapettiin tms. (lauseen loppuosan voi muokata tilanteen mukaan)" 

Olimme siis poikani nelivuotisneuvolan kakkososassa, lääkärin vastaanotolla. Sitaateissa on ensimmäinen kysymys, jonka lääkäri minulle esitti. Tätä ennen lapseni oli kerran ehtinyt karata huoneesta takaisin aulaan leikkimään, kieltäytynyt riisumasta vaatteitaan ja avannut kertaalleen kaikki huoneen kaapit. Loppukäynti sujui suuremmitta kommelluksitta ja poika todettiin terveeksi, hoikaksi ja hänen ennustettiin kasvavan 185 sentin mittaiseksi.

Tosin nyt on todettava, että meno on rauhoittunut puolessa vuodessa melkoisesti. Vaikka poika edelleenkin on kova kiipeämään, taistelemaan mielikuvitusritareita vastaan, rööhöttämään ja jekuttamaan, niin rajojen asettaminen on päivä päivältä helpompaa. Olohuoneessa ei syödä, kengät jätetään eteiseen, pyörällä saa yksin ajaa vain pihalla jne. alkavat olla helppoa kauraa. Säännöt ovat samat molemmissa kodeissa.

Olen kuulemma itsekin ollut melkoinen rasittavuus. Vanhempani eivät ole tätä todenneet, mutta veljeni kyllä. Ensimmäisellä karkureissulla käväisin jossain kuuden kilometrin päässä kotoa ja olin sillä reissulla tasan poikani ikäinen. Terkkuja vaan naapurin tytölle. Hyvin se Helkama Nappula kulki. Toisella karkureissulla ei vissiin kukaan edes ehtinyt huomata meidän karanneen, kun jo kyllästyimme odottamaan huolestuneiden vanhempien kutsuhuutoja.

Kovin vähän näistä villeistä viikareista tunnutaan puhuvan. On välillä lohdullista lukea itkupotkuraivareista, jotka on saatu ihan vaan vaikka väärän väristen kalsareiden takia. Miksi elämän pitäisikään olla ihan siloista? Lapset aina joskus kiukuttelevat. Ihmiset ajattelevat kadulla, että voi tuotakin, kun ei saa lastaan kuriin. Kunpa se olisikin niin helppoa. Korvat ovat välillä off-asennossa siten, ettei perille mene mikään. Välillä ollaan sitten herran enkeleitä, kuunnellaan, totellaan, eikä tietoakaan rajojen etsimisestä. 

Lääkärin kysymykseen vastaus lienee se, että arjessa jaksaa, kun vallalla ovat kuitenkin ne hetket, jolloin ei rajojen koettelemisesta ole tietoakaan, vaan eletään ihan normaalia lapsiperheen elämää. Ne hetket, kun poika leikkii, kokoaa palapelejä, haluaa pelata lautapelejä, pyöräilee tai käpertyy kainaloon todeten, miten ihana äiti olen.

posted by Saija @ 10:34 AM