Saijan sanailua

Viimeisilläni raskaana olin mukana Salon torilla Pilvi Torstin eurovaalitapahtumassa. Mäenpään Pekka(Salonjokilaakso) tuli viereeni ja kysyi: "Vieläkö sä täällä hääräät?" ja katsoi valtaisaa mahaani. Joo, olisi varmaan ollut ihan aiheellista siinä kuumuudessa pysyä visusti liikkumatta, mutta minkäs teet. Kyllä olisi tullut sanominen, että ei sekään sitten enää paikalle vaivautunut. Miespuolinen kollega jää pois kokouksesta kuukausia ennen synnytystä ja asialle taas taputetaan. Olipa ajattelevaista vaimoa kohtaan. Tasa-arvon kulta-aikaa!

Usein minulle on myös sanottu, että onhan lapsella isäkin. Niin onkin. Ja hyvä isä! Hän on se, joka pojan kanssa viettää useimmat illat kotona työpäivän jälkeen. Miehen vedotessa lapseensa poissaolon syynä en ole koskaan kuullut sanottavan: "Onhan lapsella äitikin." Oi tätä kultaista Suomea!

Tasa-arvo kääntyy sitten päälaelleen, mikäli vanhemmat eroavat. Silloin äidistä yhtäkkiä tulee myös ympäristölle, viranomaisista puhumattakaan, se, joka on aina oikeassa. Kuluneiden parin vuoden aikana olen joutunut äitipuolena seuraamaan isän kohtelua lapsen tapaamisiin liittyvissä kysymyksissä. Isää kuuntelevaa sosiaalitätiä en ole vielä tavannut. Vertaistukea on ollut tilanteessa helppo etsiä, sillä järjestelmän yksipuolisuuteen törmänneitä isiä ja äitipuolia on Suomi pullollaan.

Isä on tuomittu kaikkien viranomaisten taholta jo ennen kuin häntä ollaan edes tavattu. Asenne on kautta linjan ollut se, että vika on isissä ei koskaan äidissä. Muuttuvatko ne kaikki ylistetyt isät roistoiksi av(i)oliiton päätyttyä eroon? Enpä usko. Naisen on vain helppo asettua naisen kenkiin. Muutama kyynel ja se on siinä? Sosiaalihuolto kaipaa kipeästi miesten näkökulmaa toimintaansa. Kun syyttävä sormi osoittaa aina isää, voidaanko ihmetellä, miksi kiinnostus kompromisseihin ja joustoihin lakkaa?

Tällaisessa tasa-arvon kultamaassa me siis elämme. Vai onko tilanne tasapeli?