Saijan sanailua

Suojelua ja hitunen maalaisjärkeä?

Viime päivien tapahtumat ovat jälleen nostaneet esille lastensuojelun resurssoinnin. Aiheesta.

Monissa yhteyksissä on saanut kuulla, että avun saaminen on nykyään vaikeaa. Ei ole olemassa helposti saavutettavaa palvelua. Lastensuojelusta saa apua, mutta moni pelkää leimautuvansa. Onko lastensuojelu edes oikea osoite hakea apua vaikkapa synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Pitäisikö uskaltaa avata suunsa neuvolassa ilman pelkoa syyllistämisestä tai lapsen menettämisestä? 

Kouluterveydenhuolto, opettajat, valmentajat. Kaikki lapsen kanssa toimivat aikuiset ovat tärkeässä asemassa huomaamaan, mikäli kaikki ei ole kunnossa. Emme kuitenkaan puutu tilanteisiin, vaikka niitä vieressämme näkisimme. Ajattelemme kai, että toisten yksityisyyttä pitää kunnioittaa, eikä puuttuminen ole soveliasta.

Eiliset tv-uutiset ruotivat tapahtuvien surmien syyksi 90-luvun laman leikkauksia ja resurssipulaa, jota ei ole 2000-luvun hyvinä vuosina kyetty parantamaan. Varmaan näinkin, mutta itse olen miettinyt, että käytämmekö resurssit oikein sinne, missä niitä tarvitaan. Jäävätkö todelliset avuntarvitsijat meiltä huomaamatta, kun viranomaisten aika tuhlaantuu selvittäessä markkinaviikonloppujen jäljiltä teinien oluen juontia?

Olen itse elänyt teini-ikäni 90-luvulla. Kuten varmasti teinit ennen meitä, aikojen alkuun, rajoja kokeiltiin ja nykykäytännön mukaan joka ainut kaveripiirin perhe olisi ollut lastensuojelun asiakas. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että jonain perjantai-iltana istuttiin puistossa olutpullon kanssa. Siinä sitä istuttiin, juteltiin ja pidettiin hauskaa. Kotiintuloaika koitti ja jokainen katosi omaan kotiinsa.

Mikäli joku kavereista oli huonossa kunnossa, hänestä pidettiin huolta. Viimeinen vaihtoehto oli soittaa kaverin vanhemmat noutamaan lapsensa kotiin. Rajojen asettaminen oli ja on edelleen vanhempien tehtävä. Meillä vanhemmat myös pitivät yhteyttä toisiinsa. Kaikilla oli kelloleen sama kotiintuloaika ja tiedettiin, kuka on kenenkin luona yökyläilemässä. Kaverin vanhemmatkin muuten saattoivat komentaa ja ojentaa, jos siihen aihetta tuli.

Kotiintuloajasta ei muuten ikinä myöhästytty. Tai jos myöhästyttiin, seuraavalla kerralla joutui menemään kotiin aikaisemmin. Sitä kai ei kukaan halunnut. Koulussa meistä jokainen menestyi omalla tavallaan, mutta kaikista on kasvoi kelpo kansalaisia. Tänä päivänä "hurjan nuoruuteni" eläminen tuskin olisi mahdollista. Joskus mietin, että onko tästä maailmasta kadonnut maalaisjärki ihan kokonaan.

Olen kuullut myös tarinoita siitä, miten pojat jo isäni nuoruudessa rakensivat "pommeja" kaikesta siitä, minkä vain sai jotenkin räjähtämään. Silloin sanottiin: "pojat on poikia." Nykyään luemme näistäkin keltaisista lehdistä ja taivastelemme, miten häiriintynyttä tällainen toiminta on.

Entäs sitten ne pojanviikarit, jotka heittelivät hauleja nuotioon ja menivät vielä katsomaan, vaikkeivät ihan varmoja olleetkaan, olivatko kaikki räjähtäneet. Nykyään tuollainen toiminta johtaisi tietysti keskusteluun aselain tiukentamisesta.

Yritämmekö suojella lapsiamme niin, että jokainen katolle kiipeävä vilpertti on potentiaalinen itsemurhakandidaatti. Onko unohtunut, että lapset ovat kautta aikain tehneet tepposiiaan. Ennen vanhaan riitti vanhempien läksytys, nyt siihen tarvitaan poliisia.

Suurin osa nuoristamme on järkevää porukkaa, joka elää teini-ikäänsä - sitä kokeilun ja seikkailunhalun ikää. Suurin osa perheistämme on niitä, jotka eivät tarvitse yhteiskunnan apua. Sitten on niitä, jotka tarvitsevat. Mutta kykenemmekö huomaamaan heidät tässä ajassa? Suojellaanko meillä niitä, jotka todellista suojaa tarvitsevat?

posted by Saija @ 8:55 AM