Saijan sanailua

Vaikka elämä pikkukaverin kanssa kotona on pääosin täynnä naurua ja iloa, en ole oma itseni. En sovellu puistossa muiden äitien ja perhepäivähoitajien joukkoon, vaan katselen menoa hieman hölmistyneenä ja leikin lapseni kanssa. Vaikka nautin niistä pienistä kehityksen askelista, joita pieni poikani päivittäin elämässään ottaa, on minulla muutakin elämää. Pahimpia ovat ne viikot, jolloin ei tapahdu mitään edes kokousrintamalla. Monet kaveritkin, jopa ystävinä pitämäni ihmiset, ovat kaikonneet lapsen tulon jälkeen jonnekin ulottumattomiin.

Moni on moittinut ja tuominnut minut siitä, kun olen rehellisesti kertonut, ettei kotona oleminen vain ole minun juttuni. Pitäisi kuulemma olla kiitollinen, että saan olla kotona. Ihan kuin se tekisi minusta huonon äidin, että uskallan väittää olevani parempi äiti, kun elämää on myös kodin ulkopuolella. En ole niin kuin ne muut, jotka viihtyvät kotona ja nauttivat siitä. En siivoa, tiskaa, pyykkää yhtään sen enempää, vaikka kotona olenkin. Kotini on kaaottisessa tilassa, koska suurinta osaa päivistä minua ei vain huvita. Naiset, ihmiset, ovat tässäkin asiassa hyvin erilaisia.

No viimeistään tässä vaiheessa te nyt ajatelette, että: "Mene töihin, hyvä ihminen!". Menisinkin, jos työpaikka vain löytyisi. Sekään ei ole niin yksinkertaista. Monta hyvää kakkossijaa saavuttaneena, voin pyytää lopettamaan "töitäkylläsaajoshaluaatehdä"-hömpötyksen. Nämä puhujat eivät varmasti ole koskaan olleet tilanteessa, jossa töitä olisi pitänyt etsiä tällaisessa taloustilanteessa. Onpa tullut haettua jos jonkinlaista työpaikkaa viime aikoina.

Työnhaku on melkoista rumbaa. Samoja töitä hakevat insinöörit, maisterit, tradenomit ja sairaanhoitajat. Välillä mietin, missä ollaan menty pieleen? No se on sitten oma tarinansa.