Saijan sanailua

Poika syntyi leikkauksella viime vuoden kesäkuun viimeinen päivä. Rutiinitoimenpide sen kai pitäisi olla. Siltä ei kyllä silloin tuntunut. Ennen leikkausta meille sanottiin, että äiti pääsee lapsensa luo noin puolentoista tunnin kuluttua leikkauksen aloittamisesta. Minulla aikaa meni liki neljä tuntia. Syy oli vahingossa isompaan suoneen tullut vuoto, jonka seurauksena verta meni puolitoista litraa. Itse odottelin kolme tuntia heräämössä sitä, että näkisin pienen poikani, jonka olin ehtinyt nähdä leikkaussalissa vain hetken. Piinaavampaa odotus oli varmastikin isälle, joka kantoi sylissään pientä poikaamme koko sen ajan, kun minua tarkkailtiin heräämössä. Pahinta oli ollut epätietoisuus siitä, mitä oli tapahtunut, koska minua ei kuulunut ylös. Kukaan ei kertonut mitään. Loppu hyvin ja pääsin vihdoin taas näkemään perheeni. Voi sitä kyynelten määrää. Onneksi ystäväni äiti oli läsnä leikkausosastolla ja teki kokemuksesta näillä mittapuin edes siedettävän. Kiitos siitä!

Ensimmäiset vuorokaudet sairaalassa menivät poikaan tutustuessa ja osastolla pitkään työskennelleet lastenhoitajat olivat vertaansa vailla. Mutta mutta. Väsyneenä, juuri ensimmäisen lapsen saaneena olisin kaivannut ihan oikeasti hieman tukea. Kun poika viimeisenä iltapäivänä oli ollut rinnalla jo kuusi tuntia, meinasin menettää järkeni. Itketti, väsytti, eikä syömisestä tullut loppua. Hoitajilta saamani vastaus oli jotakuinkin voi, voi. Yövuoroon tuona iltana tullut hoitaja sen sijaan oli aivan mahtava. Tehtyään alkukierroksensa hän haki pojan vauvalaan ja antoi minun nukkua. Kun sitten aamuyöstä heräsin poika vieressäni, selvisi, että poika oli nukkunut siinä koko ajan(nukuttamista lukuunottamatta) kiltisti. Jos luoja suo, niin seuraavan lapsen kanssa varmasti osaa taas suhtautua asioihin eri tavalla.

Pahimpana kokemuksena pidän kuitenkin imetysterrorismia, jota tulikin sitten neuvolan taholta. Poika huusi rinnalla selkä vääränä, eikä mistään tullut mitään. Neuvolan mukaan se oli jotakuinkin normaalia ja minun pitäisi vain jatkaa yrittämistä. Itkin ja yritin. Loppujen lopuksi sekä minä että vauva olimme niin väsyneitä ja stressaantuneita, että nukahdimme. Ei tullut mitään. Ei tullut. Mika sanoi usein, että anna pullosta, kun kerran oli niin vaikeaa. En suostunut. Hyvä äitihän imettää. Tai se ainakin tuntui olevan neuvolan mitta äitiydelle. Ristiäisten aikaan elokuussa meillä siirryttiin pullomaitoon ja koko perheen elämänlaatu parani huomattavasti.

Alkutaipaleella olen tuntenut itseni usein huonoksi äidiksi. En ole synnyttänyt. Toivoin saavani synnyttää viimeiseen asti. Vauvan hyvinvointi on kuitenkin tärkeintä, joten leikkaukseen päädyttiin. En saanut lastani syliin ensimmäisenä, vaan hän tutustui ensin isäänsä. Tästä onkin syntynyt heidän välilleen side, jota minä en ymmärrä. Tulkaa ja katsokaa. En onnistunut imettämisessä, josta joka puolella kohistaan. Näistä asioista mikään ei siis liity siihen, miten hoidan ja huolehdin, vaan siihen, millaisia kummallisia normeja yhteiskunta meille asettaa. Neuvolasta oli turha kysyä neuvoa vastikkeen antamisesta, puhumattakaan, että siitä löytyisi tietoa edes netistä(muualta kuin keskustelupalstoilta).

Sitten viimeisenä vielä asialistalle nuo pituus- ja painokäyrät. Voi pyhä sylvi!!!! Jos poika kasvoi ensimmäisen kuukauden aikana pituutta miltei kymmenen senttiä, voiko olettaa, että paino nousee samassa suhteessa. Lisäksi lapsesta näkee jo kymmenen metrin päähän isänsä ruumiinrakenteen. Luojan kiitos, nekin käyrät nyt uusitaan. Ei mennyt kertaakaan ensimmäisen puolen vuoden aikana, etteikö poikaa olisi sanottu liian pieneksi. Sitten kun joku vielä kertoisi, miten sitä pituuttakin oikein voi kasvattaa????

Todettakoon lopuksi seuraavaa: en rakasta lastani yhtään sen vähempää kuin synnyttäneet tai imettävät äidit. En myöskään huolehdi hänestä yhtään sen huonommin. Tuskin edellämainitut syyt yksin tekevät kenestäkään ylivertaista äitiä. Onneksi olen vihdoin tajunnut sen!