Saijan sanailua

Onko elämää enää puoluekokouksen jälkeen?

Niin, onko? Koko kevään kaikki aika ja kaikki keskittyminen ovat pyörineet yhden asian ympärillä. Minne tahansa menetkin, missä tahansa oletkin, se on aina siellä. Puoluekokous. Se on siellä vielä ehkä tämän ja ensi viikon, mutta viimeistään jussin jälkeen kokous on jo taakse jäänyttä elämää. On aika käydä toimeen.
Puoluekokous teki minusta entistä valveutuneemman poliittisen ajattelijan. Keskusteluja, puheita ja kannanottoja, joista kaikista löytyy piirun verran itseäni. Ajatus keskustavasemmistolaisesta yleispuolueesta herättää minussa huolta. Onko siitä liian lyhyt matka poliittiseen oikeistoon? Miksi emme voi tunnustaa olevamme vasemmistopuolue? Kaiketi toki olemme polittisessa keskustassa, mutta perinteisesti juuri vasemmistopuolueet ovat olleet niitä, jotka pitävät huolta heikoimmistaan. Onko myös keskustavasemmistolainen puolue yhä tällainen?
Väestön keskiluokkaistuminen on johtunut pitkälti sosialidemokraattien toimista ja tavoitteista. Ihmisillä on ollut mahdollisuus vaurastua. Mutta ei sovi unohtaa, että on myös niitä, jotka eivät tässä kilpavarustelussa ole pärjänneet.
Minun SDP:ni on ansiotulonsaajien puolue, se on lapsiperheiden puolue, se on opiskelijoiden puolue ja se on sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolue. Se on puolue, jolla on sydän. Puolue, joka välittää. Puolue, joka huolehtii Sinusta, kun et itse siihen pysty. Onko tämä nyt keskustavasemmistolaista? Kukaties, mutta ehkei asiaa pitäisi määritellä ollenkaan. Heitetään termit romukoppaan ja lähdetään töihin. Meillä on kunnallisvaalit voitettavana!


ps. Minulla on unelma, unelma, jonka toivon toteutuvan vielä tänä vuonna.

posted by Saija @ 11:01 AM